HESKE - sivusto

Heske

Mietelmiä yhdestä jos toisestakin asiasta - sivu 5


District 9

31.1.2010

Virkistävän erilainen elokuva. Siinä kolmeen sanaan tiivistetty elokuvakokemus, joka kylläkin rajoittuu genreen eli scifi-leffaan.

http://www.sonypictures.com/homevideo/district9/

Pätkässä on käytetty dokumenttimaista kuvausta, erityisesti alussa, ja se tuo mukanaan todella realistisen tunnelman. Myöhemmin mennään enemmän tavanomaisen elokuvan puolelle, mutta silloinkin käsivaralta kuvaaminen ylläpitää todellisuuden tuntua.

Elokuvassa on useimmista aiemmista scifi-leffoista poikkeava asetelma. Avaruusoliot ovat heikkoina ja sairaina tullessaan ja ihmiset siirtävät heidät eristysleiriin. Muukalaisia käsitellään tavalla, jolla ihmiset yleensäkin näyttävät käsittelevän itsestään poikkeavia eli alistamalla ja sortamalla. Apartheid-politiikka tulee tietysti mieleen jo kuvauspaikan valinnan vuoksi, kaikki tapahtuu nimittäin Johannesburgissa.

Päähenkilö on kaikkea muuta kuin supersankari. Kaksikymmentä vuotta avaruusaluksen saapumisen jälkeen toimistonössö pannaan johtamaan suurta muukalaisten siirto-operaatiota pois slummikylästä uuteen telttamajoitukseen kauas ihmisten luota. Tämän lörpöttelevän konttorirotan hahmossa välittyy suuri tunteiden kirjo, joka tekee hyvää tavallisiin kivikasvomachoihin verrattuna. Huolimatta siitä, että hän on yksi ärsyttävimmistä henkilöistä missään elokuvassa, jonka olen nähnyt.

Elokuvan loppuratkaisu on, etenkin loistavaan alkuun verrattuna, aikamoinen pettymys. Mieleen tulee ainakin Iron Man, jossa sentään rytinäscifin tasolla pysyttiin uskottavana. Mahtaisiko todellisuudessa konttorirotasta kasvaa taistelija? Tietysti poikkeukselliset olosuhteet luovat poikkeuksellista käyttäytymistä, mutta jäin kaipaamaan tekijöiltä kekseliäämpää suoritusta. Muuten tarina pitää kyllä hyvin tehokkaasti otteessaan läpi leffan.

Lisäpisteitä tulee siitäkin, että Etelä-Afrikan englanti on miellyttävän poikkeavaa kuunneltavaa. Suosittelen lämpimästi tieteiselokuvien ystäville.


Trilogian kuudes osa

29.11.2009

Linnunradan käsikirja liftareille -kirjan luoja Douglas Adams ei ollut tyytyväinen tapaansa lopettaa Linnunrata-sarja. Hän piti Enimmäkseen harmiton -kirjaa turhan synkkänä ja suunnitteli trilogiaan kuudetta osaa, jotta saisi tarinalle myönteisemmän päätöksen. Hänen ennenaikainen kuolemansa vuonna 2001 esti tämän toteuttamisen. Nyt 17 vuotta viimeisen osan julkaisemisen jälkeen tuo kuudes on poksahtanut meidän todellisuusjatkumoomme.

Niin, ja vielä yksi juttu... Kirjan on kirjoittanut Eoin Colfer, hänethän tunnetaan parhaiten nuorten kirjasarjasta Artemis Fowl, ja kirjan nimi on tietysti - Vielä yksi juttu... (WSOY 2009).

"Jos oli jotakin, mikä ei voinut koskaan tapahtua, se kieltäytyi jyrkästi olemasta tapahtumatta niin pian kuin mahdollista." Tuo Colferin lause kuvaa minusta osuvasti koko Linnunrata-sarjaa ja samalla se kertoo, että kirjailija on sisäistänyt aiempien teosten ulottuvuusakselin. Tyylillisesti Colfer on hämmästyttävän lähellä Adamsin tapaa, niin lähellä, että lukematta uudestaan vanhempia teoksia tyylejä on vaikea erottaa toisistaan. Välillä Colferin ura nuortenkirjailijana kylläkin kuultaa läpi.

Juttu alkaa siitä mihin edellisessä kirjassa jäätiin, kuolemansäteet repivät Maata kappaleiksi. Vogonit, nuo vastenmieliset, byrokraattiset sadistit, ärsyyntyivät suuresti, kun Maa ei suostunut pysymään tuhottuna. Niinpä he juonivat viimeisetkin Maan asukkaat planeetalle ja alkoivat tuhota Maapalloa jokaisessa mahdollisessa ulottuvuudessa. Kokoon on saatu kaikki keskeiset hahmot, mikä olikin Adamsin ajatus, ja niinpä ikuinen katastrofi-imuri Arthur Dent laskee minuutteja tuhoon Käsikirja-toimittaja Ford Prefectin rupatellessa Käsikirjan, Linnunradan presidentin Zaphod Beeblebroxin, astrofyysikko-toimittaja Trillianin tai tämän tyttären - ja Arthurin tyttären - Randomin kanssa. Paikalle saapuu vielä Loputtomasti pitkitetty Wowbagger, kuolematon, joka on ottanut tehtäväkseen solvata jokaista maailmankaikkeuden älyllistä olentoa aakkosjärjestyksessä.

Onkohan Eoin Colferilta mennyt pitkäänkin keksiä ratkaisu tilanteessa, jossa kaikki on sekuntien päässä täydellisestä ja lopullisesta tuhosta? No, kuten arvata saattaa, porukka häipyy paikalta.

Maan tuhouduttua vogonit ovat suuntaamassa muualle, kun heille paljastuu osan Maan asukkaista jääneen henkiin. WooHoo-lehden Henkilökohtaista-osastolla haetaan jumalaa pienelle Nano-planeetalle! Sankarimme saavat myös kuulla tästä ja kaikki tietenkin suuntaavat sinne. Matkalla poiketaan Asgårdissa houkuttelemassa Tor-jumala mukaan. Tor on Ford Prefectin vanhoja kamuja. Kuolematon Wowbagger kaipaa jo suuresti kuolemaa ja he arvelevat, että tämä A-luokan jumala on kykenevä toteuttamaan sen. Samalla reissulla Tor voisi pelastaa Maan viimeiset asukkaat.

Kirjan loppu panee uumoilemaan, että jatkoa vielä seuraa. Eoin Colfer on kyllä pätevä kirjoittamaan lisää osia, mutta saapas nähdä...

Tätä kirjaa voi suositella lämpimän rauhallisesti niille, jotka omaavat löyhätapaisen huumorintajun. Sellaisen, joka putoaa satunnaisesti kärryiltä, samoilee tovin omia polkujaan ja hyppää taas piruuttaan kyytiin.


Sumujen valtakunta

20.11.2009

Pimeä vuodenaika vyöryy päälle ja minulla poloisella on taipumusta jonkinasteiseen kaamosmasennukseen. Eilinen päivä oli hyvä esimerkki tästä. Heräsin liian lyhyiden yöunien jälkeen ja vielä turhan aikaisin. Aamukahvit ja epämääräistä haahuilua tietokoneen ääressä. Aivoparat eivät suostuneet toimimaan. Päätin paeta takaisin sänkyyn.

Parin tunnin päästä uusi yritys. Monitori näytti yhtä säkenöivän inspiroivalta kuin aiemminkin: ei mitään. Vilkaisin ulos ikkunasta. Haa, sumua! Olen aina pitänyt sumuisesta ilmasta, siinä on jotain maagista. Niinpä lähdin ulos sumuilemaan.

Joki kietoutuu harsoon, vastarannalle näkee juuri ja juuri. Ylitän joen ja sieluun hiipii tunne: saako tässä nyt kaiken toivon heittää. Tie unohdukseen?
Vilkaisu ruohoston ja veden valtaamaan jättömaahan tuo mieleen Ruskiksen. Pitäisiköhän perustaa jokatalvinen heskensuojelualue...
Uusi uljas kaupunginosa nousee kuin morlokit maasta käyttäen ravinnokseen meitä päivänkorentoja. Emmekä me ole huomaavinammekaan.
Tie on pitkä ja pölyinen laulettiin rippikoulussa. Jotenkin tuntuu, että olivat hakoteillä. Paremminkin lyhyt ja paskainen - kuten elämä yleensäkin, kurz und smutsig. And then you die.
Kertovat, että apua on löydettävissä myös masennukseen. Mahtavatko tarkoittaa Titanicin pelastusrengasta?
Valotolpat ojentelevat päitään kohti utuisia korkeuksia kuin puhkaistakseen kaikkialle ulottuvan elämänsyöjän salakavalan hyökkäyksen, mutta...
...tunnelin päässä ei näykään valoa. Ei edes sitä kuuluisaa vastaantulevaa junaa.

Sumusta pidän silti edelleen.

Takaisin kotiin mieli kyllä pirteämpänä, mutta ruumis vieläkin voimattomana. Pian sänkyyn mukana muutama voileipä, kirja ja harras toive paosta seksikkäisiin painajaisiin.



Vanhemmat jutut:  1 2 3 4 5 

 
 
© Heikki S. Kekki 2017